Bussi starttasi varhain Rautatientorin laidalta kohti Janakkalaa. Kyytiin mahtui monen kirjava joukko asiantuntijoita eri sidosryhmistä. Väkeä löytyi niin Suomen Luonnonsuojeluliitolta, WWF:ltä, UPM:ltä, Metsäteollisuus ry:ltä, Puuliitosta kuin Suomen latu ry:ltä. Lisäksi mukana oli myös ulkopuolisia asiantuntijoita eri tahoilta, kuten luonnonsuojeluantuntija Keijo Savola, Markku Koskinen Helsingin yliopiston Metsätieteiden laitokselta, Lauri Saaristo Tapion projektipäällikkö sekä Kimmo Syrjänen Sykeltä.
Ensimmäinen etappi oli UPM:n Kesimaja, josta oli määrä aloittaa yhteinen ”retki” kohti Kesijärven maastokohteita.
Retkelle ei oltu varustauduttu kuitenkaan niin kevyin taakoin. Idea Suopäivään syntyi standardityöryhmän välisistä näkemyseroista. Suopäivältä toivottiin siis saavan työkaluja nykyisen standardin ongelmakohtiin, sekä eväitä tulevaan standardipäivitykseen. Päivän kantavina teemoina olivat suokohteiden luonnontilaisuuden ja luontotyypin määrittely, sekä suojavyöhykkeet.
Kohteilla pohdittiin mm. FSC:n tarkoittamien suojeltavien soiden ja kosteiden painanteiden välistä rajanvetoa sekä pienialaisten suokohteiden tunnistamista ja rajaamista leimikonsuunnittelussa. Selvää oli, että 29 hengen joukosta löytyi monenlaisia näkemyksiä. Paikalla todettiinkin, että kohteita rajatessa tulisi käyttää tapauskohtaista harkintaa, sillä jokainen kohde on oma systeeminsä.
Lisäksi polttavana kysymyksenä oli, millaisia tulisi olla soiden suojavyöhykkeet leimikonsuunnittelussa ja miten tämä tulisi kirjata standardiin.
”Jos on hyvä pienilmasto, 30 m suojakaista, mikä ei kuitenkaan sovellu joka korpeen. 15 m raja voisi olla ihan hyvä, mutta millainen suojavyöhyke on? Olisiko tiivis kuusikko paras? ”, pohti yksi osallistujista.
”Voisiko käsittelyssä reunavyöhykkeellä olla liukumaa, jossa lähempänä kohdetta olisi tiiviimpää puustoa ja kauempana harvemmin”, arveli toinen.
Asioiden monimutkaisuus tuntuikin hahmottuvan vasta paikan päällä. Jokainen luontokohde on erilainen kompleksinen kokonaisuus, joten kaiken kattavaa metrimääräistä raja-arvoa suojavyöhykkeille on hankala määrittää. Suojavyöhykkeiden koko ja tyyppi riippuu niin suotyypistä, lajistosta, valtapuiden pituudesta, ilmansuunnasta, vallitsevista pienilmastoista kuin suon topografiasta. Siksi on tärkeää, että joukko kokoontui paikan päälle pohtimaan näitä kysymyksiä yhdessä eri tahojen edustuksella.
Suopäivän idea lähti tahdosta säilyttää soiden ominaispiirteet talousmetsissä. Suon ja suota ympäröivällä puustolla on suuri merkitys metsän vesitalouteen, monimuotoisuuteen sekä suon hiilitaseeseen. Suon sekä sen ympäröivän alueen puusto pitää yllä luontaista vesitaloutta, vähentää haitallista vesistöjen ravinne- ja kiintoaines kuormitusta, sekä ylläpitää soiden pienilmastoja, jotka luovat monimuotoisia elinympäristöjä jäkälille, sammalille, hyönteisille sekä linnuille ja nisäkkäille. Lisäksi luonnontilaiset suot luovat maisemallisia arvoja sekä ulkoilu- ja virkistysmahdollisuuksia. Luonnontilaiset suot myös lisäävät hiilen sitoutumista ja veden puhdistumista.
FSC-sertifiointi määrää, että arvokkaat korkean suojeluarvon luontokohteet on jätettävä aina metsänhoidon ulkopuolelle, mihin kuuluu mm. luonnontilaiset ja luonnontilaisen kaltaiset korvet, rämeet, nevat, letot ja metsäluhdat. Standardi määrää säilyttämään kyseisten kohteiden ominaispiirteet ja käyttämään ympäröivää luontoa harkiten. Luonnontilaisen kaltaisen suon rajanveto on kuitenkin haastavaa ja tulkinnanvaraista, siksi joukko sidosryhmiä kokoontui pohtimaan luonnontilaisten, luonnontilaisten kaltaisten ja ei-luonnontilaisten suotyyppien eroja suokohteille.
Vaikka välillä taivas repeili, ei reissun aikana kuitenkaan nähty salamoita. Lopussa jopa aurinko näyttäytyi pilvien raosta. Kaikkiaan lopputunnelmat olivat positiiviset ja retki koettiin hyödylliseksi. Retkellä syntyi myös hedelmällisiä ideoita standardipäivitykseen. Selvästi kaikkien yhteinen näkemys oli, että arvokkaita suokohteita tulee suojella FSC-standardin kautta. Suokysymysten edistäminen jatkuu standardityöryhmän neuvotteluissa.